Galaxin Soundi 2012 ja tv-harjoitukset

OPPIMISPÄIVÄKIRJA –

GALAXIN SOUNDI JA TV-TUOTANTOJAKSOT

Aloitin kouluni viikon myöhässä, koska olin Los Angelesissa kielikurssilla ja paluulentoni oli Suomessa maanantaina 27.8.2012. Tästä syystä syksy tuntui aivan tajuttoman vaikealta alkuun, koska kaikki ryhmät oli jo tehty ja kärryille pääseminen oli aika-ajoin vaikeaa. Lukuvuoden ensimmäinen opetus olikin; älä ole poissa lukuvuoden ensimmäistä viikkoa, muuten tulee vaikea lukuvuosi.

Tästä samaisesta syystä oppimispäiväkirjan kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi, koska sekavan syksyn takia päivämäärät ovat jotakuinkin hukassa. En siis pysty kirjoittamaan tätä päivämäärien perusteella ja kyllä, kirjoitan tämän vasta kurssin päättymisen jälkeen. Mutta kirjoitain jaksottaisista oppimiskokemuksistani ja toivon että tämä on ihan okei.

Nina Malmbergin luennot inserteistä ja puhumisesta

Ensimmäisenä koulupäivänä pyysin luokkatovereiltani mahdollisimman paljon tietoja siitä mitä lukukausi toisi tullessaan ja sain tietooni suurimman osan jo päätetyistä asioista. Tieto Galaxin kuvauksista oli toki jo tässä vaiheessa tiedossa, koska siitä oli puhuttu jo edelliskeväänä.

Tänä keskiviikkona kävimme läpi ohjelmaformaatteja, mikä ei sinänsä mullistanut tietouttani juuri sen suuremmin, mutta mukavia pikku tietoiskuja oli mukava kuunnella ja sanotaanko että tarpeellinen, kevyt pudotus Los Angelesin jälkeiseen koulumaailmaan.

Iltapäivällä Nina Malmberg tuli kertomaan meille inserteistä ja koen oppineeni häneltä todella paljon. Hän oli hyvä opettaja, hyvä puhumaan ja osasi asiansa. Oli todella mielekästä kuunnella jonkun oikeasti alalla työskentelevän näkökulmia inserttien tekemisestä.. Ja oli äärimmäisen vaikuttavaa katsoa hänen tekemiään inserttejä esimerkiksi Norjan räjähdyksestä ja surullisista tapahtumista. Todella pysäyttävää tietoa siitä, mihin tämän alan kuvaajat ja toimittajat saattavat vielä päätyä. Itsehän tosiaan opiskelen kuvaajaksi ja kyseiset Malmbergin luennot herättivät kyllä katsomaan asioita aivan uudelta kantilta.

Malmberg opetti meille myös puhumistekniikoita luentojensa aikana ja ne koin aivan tavattoman opettavaisiksi ja tarpeellisiksi. Olen aina rakastanut kameran takana työskentelyä, mutta pelännyt kuollakseni sen eteen menemistä ja ylipäätään väkijoukon edessä puhumista. Tämän pelon takia mm. viime kevään enkun kurssini meni pieleen, koska en uskaltanut pitää englannin kielen puhetta luokan edessä. Malmbergin (ja myös Los Angelesin kielikurssi) antoivat minulle selvää rohkeutta lähteä puhumaan luokan edessä ja olen varma että hän on auttanut minua paitsi urani kannalta, myös jo englannin kurssin kannalta. Tuntui kamalalta joutua luokan eteen puhumaan ja pelkäsin sitä kuollakseni, mutta Malmberg pakotti meistä jokaisen käymään sen läpi.. Ja rakentava palaute oli juuri se, mitä tarvitsin. Todella, todella opettavaiset pari viikkoa!

Monikameraharjoitukset

Syksyn mittaan meillä oli sitten kaksiviikkoiset monikameraharjoitukset, joita edelsi muutamat aihetta koskevat luennot. TV-tuotannon työtehtävät olivat jo entuudestaan tuttua kauraa, koska olin tehnyt kyseisiä harjoituksia jo muutama vuosi takaperin HEO:ssa ollessani. Siltä suunnalta ei siis tullut mitään ihmeempää uutta tietoa enkä voi sanoa kuvakokojenkaan olevan kovin uutta tietoa, ne kun ovat nyt peruskauraa jo ykkösvuoden kuvaajalle.

Pelkäsin hieman monikameraharjoituksia, koska HEO:n kokemukseni eivät olleet kovin positiivisia. Pelkäsin astua kameran taakse, mutta Tamkissa homma hoidettiin kaikin puolin kunniakkaammin ja yksinkertaisemmin kuin aikanaan Helsingin päädyssä. Suuri kiitos Ylen luennoitsijoille mahtavasta opetuksesta!

Eräänä aamuna jouduin viiden minuutin varoitusajalla kameran taakse ja sain aivan mahtavan pikabriiffauksen kyseisen kameran takana työskentelystä ja oli aivan käsittämätöntä kuinka ihanasti meistä kuvaajista huolehdittiin noin niinkuin Ylen puolesta. Pelko haihtui ja muuttui itsevarmuudeksi ja huomasin ettei monikameran takana oleminen olekkaan niin tavattoman pelottavaa kuin mitä olin kuvitellut.

Lisäksi päädyin eräässä harjoituksessa näyttelemään juontajaa, joka tuntui kamerakammoisesta äärimmäisen pelottavalta. Mutta se osoittautuikin paljon opettavaisemmaksi kuin mitä olin uskonutkaan. Sitä tajusi kuinka tärkeä tehtävä studio-ohjaajalla on, koska aikaisemmin en ollut tullut ajatelleeksi kuinka paljon kaikkien toiminta riippuu siitä mitä studio-ohjaaja tekee ja sanoo. Pienikin kommunikaatiokatkos studio-ohjaajan ja juontajan välillä ja otto saattaa olla pilalla. Tämän juontajakokemukseni jälkeen sain kokeilla vielä studio-ohjaajana olemista. Siinä taas huomasi kuinka äärimmäisen tärkeää kuvaussihteerin ja studio-ohjaajan välinen kommunikaatio on. Kaiken kaikkiaan koko monikameraharjoituksen aikana opin sen että kaikki on riippuvaista kaikesta. Sen jotenkin tiedosti kokoajan, mutta sen tajusi vasta harjoitusten jälkeen. Ja tämä ei ole näin vain monikameratuotannoissa vaan elokuvissa ja kaikissa kuvauksissa ylipäätään. Se mitä joku toinen tekee vaikuttaa aina siihen mitä muut tekevät ja niin edespäin. Koen monikameraharjoitukset opettavaisina paitsi itse monikameran ja tv-tuotannon kannalta, myös yleisellä tasolla kun alkaa ajattelemaan tv- ja elokuva-alaa ylipäätään. Aivan huikeat kaksi viikkoa!

Galaxi-insertin kuvaukset

Koska tunsin että työpanokseni koko syksyn kannalta oli vielä tässä vaiheessa syksyä hyvin vähäinen, varsinkin kun visutiimi ei antanut vastakaikua halulleni tehdä asioita, päätin lähteä työstämään inserttiä ja ilmoittauduin heti ensimmäisenä tehtävään kun Galaxin inserteistä tuli puhetta.

Lähdimme hyvän ryhmän kanssa kuvaamaan Parkanoon Arize-nimistä bändiä. Minä ja Emilia Ala-Rämi toimimme molemmat kuvaajina ja meillä oli kaksi kameraa käytössä. Kuvauspäivä oli kuitenkin muuttua jonkin sortin fiaskoksi.

Olin ilmoittautunut myös kuskiksi, koska olin melkeinpä ainoa ajokortillinen ihminen ryhmässämme. Kävi kuitenkin niin että pakumme hajosi ollessamme matkalla Tohloppiin eikä kenelläkään ollut mitään käsitystä siitä että miksi. Saimme kuitenkin Yleltä auton lainan (Kiitos Yle!) ja pääsimme jatkamaan matkaamme.

Mutta koululla meitä vastassa oli toinen, kameroita koskeva ongelma; toinen kamera ei suostunut hyväksymään akkua ja toinen taas valitti koko ajan että akku lähes tyhjä vaikka tarkistimme että akut olivat täysiä. Lähdimme siis aika vaarallisille vesille; toisen kameran saimme verkkovirran päähän, mutta toinen ei hyväksynyt sitten sitäkään. Hieman jännitti mitä päivästä tulee, mutta meidän oli pakko ottaa riski ja lähteä näiden kahden hieman-epäkunnossa-olevan kameran kanssa liikenteeseen. Onneksi kamerat vain leikkivät hermoillamme ja toisen kameran akku kesti kiltisti iltaan saakka! Paikanpäällä huomasimme kuitenkin myös toisen ongelman; verkkovirralla toimivan kameran kuva ei tuntunut pysyvän yhtään skarppina. Kun tämän huomasimme, alkoi hieman kokenemattomia kuvaajia pelottaa! Mitä jos toisesta kamerasta loppuisi akku ja toisen kuva olisi täysin epäskarppia koko ajan?

Onneksi nämä pelotkin osoittautuivat lähes aiheettomiksi, sillä saimme kuitenkin kuvattua hyvän ja toimivan insertin!

Itse koin kasvaneeni kuvaajana aika paljon kyseisen päivän aikana. Aluksi olin epävarma ja kuljin ehkä hieman Emilian perässä varsinkin mitä tuli lamppujen pystyttämiseen, mutta illan mittaan huomasin nousevani jotenkin.. ykköskuvaajaksi jos niin voi sanoa. Huomasin että minulta kysyttiin enemmän apua mitä tuli insertin jatkuvuuteen ja siihen, mitä seuraavaksi pitäisi kuvata ja miten. Olin odottanut että nuo kysymykset esitettäisiin Emilialle, mutta hyvillä mielin olin niihin vastaamassa. Saatoin lipsahtaa ohjaajan puolellekin jossain vaiheessa, koska ohjaaja/tuottaja/toimittajamme taisi pudota kärryiltä hetkeksi.. Kaikella rakkaudella tietysti!

Kuvaajan ja leikkaajan yhteistyöstä opin sen verran että kuviin täytyy jättää ”häntää” jotta leikkaajalla on varaa leikata ja että täytekuvia on oltava paljon. Tämän opin itseasiassa jo harjoitusinsertin pohjalta, koska siinä harjoituksessa meillä oli sama leikkaaja kuin tässäkin insertissä ja silloin leikkaajamme kirosi kuinka vähän materiaalia meillä oli. Nyt asiat olivat eri ja minä pyrin ottamaan aina häntää. Ja kuvasinpa paljon täytekuviakin ja kyllä leikkaaja kiitti leikkauspöydällä!

Insertistä jäi todella hyvä maku ja tekisin koska vain uudelleen! Arize-bändin pojat olivat ikäisiksiin fiksuja teini-ikäisiä eikä heidän kanssaan tullut minkäänlaisia ongelmia. Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein onnistunut, jos autoa ja kameroista johdtunutta jännitystä ei lasketa mukaan!

Illalla palautimme vielä Ylen auton Ylelle, kävimme Tamkin pääkampuksella palauttamassa hajonneen auton asiakirjoja ja sitten pääsimme vihdoin nukkumaan.. Ja vain muutama tunti aikataulusta myöhässä! Oltiin me aika kovia tekijöitä!

Galaxin Soundi

Galaxin Soundin kuvauspäivät olivat kyllä syksyn opettavaisimmat kolme päivää. Minä ja Emilia Ala-Rämi jaoimme jälleen kerran kamerapaikat. Meille annettiin osaksemme yleisökamerat, joita kyseisessä tuotannossa oli kaksi kappaletta. Toinen oli Ylen kamera, joka oli ständillä ja joka saatettiin leikata suoraan sisään kuvauksissa. Toinen kamera taas oli koulumme P2-kamera, joka tallensi muistikortille ja joka toimi lähinnä hätävaranana leikkaajalle mikäli Galaxi tarvisi täytettä kuvausten jälkeen. Itse myin sieluni tälle P2-kameralle ja viidestä vedosta kolme kuvasin kyseisellä käsivaralla.

Maanantaina 17.12.2012 suuntasimme muiden kuvaajien kera kohti Akun Tehdasta ja siellä odottavaa pystytystä. Minä ja Emilia hoidimme oman kameramme ständille ja autoimme sitten kaapeleiden kanssa, jonka jälkeen autoimme siellä missä tarvittiin. P2-kamera oli jo paikalla mutta sitä tarvittiin valojen tarkastelussa, joten emme voineet tehdä sille vielä tuolloin juuri mitään. Kun kamerat oli saatu pystyyn, bändit saapuivat iltapäivällä ja ilta sujui kuvauksia harjoitellessa.. Ainoa vaan että meillä yleisökamerana ei ollut sen suuremmin varaa harjoitella koska yleisöä ei yksinkertaisesti ollut vielä maanantaina. Ilta tuntui siis näin yleisökamearan näkökulmasta hieman turhauttavalta vaikka seuraamalla muiden töitä, sitä oppi asioita esimerkiksi jimmy camistä joka oli ainakin allekirjoittaneelle täysin tuntematon tapaus.

Tiistaina 18.12.2012 olikin sitten sellainen päivä että oksat pois! Opin paitsi lisää monikameratyöskentelystä yleisökameran merkeissä, myös P2-kameran kanssa työskentelystä. Etenkin jälkimmäinen tuntui äärimmäisen omalta ja hyvältä työskentelyltä. P2 oli siis käsivara kamera ja tehtäväni oli tarkkailla etten näkyisi kuvissa ja kuvata lähikuvaa yleisön reaktioista. Huomasin lapsiyleisömme olevan hieman jännittyneitä varsinkin kun pelottava kameramies ilmestyy vielä pelottavamman kameran kanssa naaman eteen. Se ei minua kuitenkaan lannistanut vaan otin itse asiakseni saada lapset innostumaan ja siinä missä oikea käteni piteli kameraa olallani, vasen käteni yllytti lapsia hyppimään ja innostumaan. Sain melkolailla täydellistä kuvaa aikaiseksi kunhan lapset saatiin innostumaan.. Ja sain myös paljon kiitosta tavasta, jolla työskentelin ja innostin eturivin lapsia. P2 ja minä olimme lyömätön tiimi ja rakastin sen kanssa työskentelyä enemmän kuin ständillä olevan yleisökameran kanssa työskentelyä, koska tässä oli enemmän liikettä ja piti olla enemmän skarppina siitä missä voin olla minkäkin kuvan aikana.. Ja voi kyllä, opin paljon niin itsestäni, muiden kanssa työskentelystä kuin kamerastakin! Unohtamatta taaskaan sitä lapsien kanssa työskentelyä.

Omalla kohdallani Galaxin kuvaukset tarkoittivat myös puvustusta ja loppujen lopuksi myös maskeerausta. Viimeisessä vedossa Ylen maskeeraajat joutuivat poistumaan talosta ja he jättivät minulle puuterin ja muutaman vipan, jotta voisin seurata ettei juontajien kasvot ala liikaa kiiltelemään. Tämän takia juoksinkin myös edestakaisin vetojen välissä ja tuli hyvin multitasking-olo kun juoksi kameran ja juontajan välillä. Mutta kaikesta huolimatta.. Hyvin meni!

Ainoa ongelma oli se että P2:n kameran viimeinen muistikortti täyttyi kuvausten viimeisillä minuuteilla ja minun työni loppui muita aikaisemmin.. Se oli oikeastaan harmi, koska sain juuri viimeisen yleisön innostumaan.

Itseasiassa koko monikameratiimimme työskentely oli niin loistavaa ja yhtenäistä että saimme kuvaukset hoidettua pois etuajassa mikä tarkoitti sitä että saimme käytännössä kaiken purettua jo tiistai-iltana vaikka keskiviikko oli varattu kokonaan purkamiselle ja siivoamiselle. Me kuvaajat saimme kameramme ennätysnopeaan kasaan ja tämän jälkeen keskityimme auttamaan valoihmisiä lamppujen pakkaamisessa ja johtojen kerimisissä.

Kaiken kaikkiaan koko syksy oli älyttömän opettavaista aikaa vaikka aika-ajoin sitä tuntui ettei ollut juuri mitään tekemistä! Mutta kuvasuunnitelmat, puvustusmeiningit ja insertit veivät kyllä oman aikansa ja koen oppineeni hyvin paljon tältä syksyltä! En kuitenkaan koe ansainneeni ylimääräisiä opintopisteitä, mutta olen todella ansainnut ne mitkä meille näistä kursseista kuuluu! Arvosanaksi antaisin itselleni 4., koska oppimispäiväkirjani tuli muutaman päivän myöhässä ja vielä emailin kautta koska Moodle ei nähtävästi suostu yhteistyöhön kanssani.

Mutta hieno ja opettavainen syksy, näitä lisää kiitos!